Joskus vaan on niin vaikeeta elää itsensä kanssa. Tää viikonloppu on ollut sellainen joskus. Kuvittelen olevani ihan tasapainoinen ihminen, mutta olen myöskin huomannut, että välillä vaan kilahtaa ja sitten kilahtaakin kunnolla. Apua.
Onneksi mulla on ystäviä, jotka ymmärtävät mun oikkuni - tai ainakin siltä tuntuu. Että voidaan olla ystäviä siitä huolimatta, että kilahdan välillä ja joudun jonkinmoisen itsesäälin valtaan.
Koska jos ihan oikeasti ajattelee asiaa, niin mun elämähän on vallan hyvässä kuosissa ja mulla ei todellakaan ole syytä valittaa. Mutta omituista kyllä sitä jotenkin väkisin tahtoo löytää puutteita ja negatiivisia asioita ja sitten välillä niistä kärpäsistä tulee härkäsiä. (etenkin jos alkoholilla on vaikutusta asiaan) Ja siksi on pakko toistaa; onneksi elämä on heittänyt eteen mahtavia ystäviä, jotka haluavat pysyä ystävinä kahjoilusta huolimatta.
Kun vielä oppisi ääneen sanomaan, miten paljon näistä mahtavista ystävistään välittää, sitten ois aika jees. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Thank you for commenting! :)